Joulun tonttuvieraat

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, saimme jouluna vieraaksi Helsingistä siskoni. Viime kertaan poiketen hänellä oli tällä kertaa kaksi koiraa mukana, minkä meidän pojat saivat inhokseen huomata...

Kävimme aattoaamuna hakemassa vieraat juna-asemalta ja viime joulun tapaan vietimme sekä aaton että joulupäivän vanhemmillamme, mutta tulimme koiralauman kanssa yöksi kotiin. Joulua oli viettämässä neljän koiran ja useamman aikuisen lisäksi myös kaksi pientä lasta, joten ääntä ja vilinää ei juhlasta tänäkään vuonna puuttunut, mutta mahduimme hyvässä sovussa kaikki saman katon alle.

Surkun pikkuveli on siis Drontti, kuuden kuukauden ikäinen italianvinttikoira. Hieman ujo, mutta herttainen poika valloitti kyllä kaikki puolelleen nopeasti: meillä isäntä ehdotti aikanaan seuraavaksi koiraksi italianvinttikoiraa (minä en muuta päätöstäni ottaa kolmanneksi koiraksi salukia sen ollessa ajankohtaista :D) ja jopa äitimme, joka ei ole erityisemmin koiraihmisiä, ilmoitti ottavansa Drontin itselleen.

Meidänkin pojat olivat ensin haltioissaan pienestä kaverista, mutta mitä kauemmin Drontti pyöri mukana, sitä nopeammin poikien innostus laantui. Ne kyllä sietivät vieraita saman katon alla, mutta selkeästi olisi ollut kivempaa, jos vieraat eivät olisi viipyneet (jopa!) paria yötä. Tappeluita ei tullut ja samalla patjallakin mahtui nukkumaan jouluna, mutta ikävä kyllä näistäkään ei ainakaan vielä kavereita tullut.

Myös Surkua oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Edelleen sen mielestä on kivaa leikkiä ihan millä tahansa ja ihan kenen kanssa vain, ja meidän lelulaatikko tyhjennettiinkin pariin kertaan oikein urakalla. Sen lisäksi Surku mahtuu mielestään aivan mainiosti sohvan kuin sohvan nurkkaan ja tarvittaessa syliinkin. Pitkä nokkakin on oikealla korkeudella keittiön pöytää ja tasoja ajatellen, mutta onneksi Surku ei ole yhtä ahne kuin esimerkiksi meidän Aku, vaan tyytyy ainoastaan märällä nokalla jättämään jälkiä.

Ja meidän pojat pitivät tosiaan enemmän ja vähemmän etäisyyttä vieraisiin... :)

Hyvää joulua!

Rauhallista joulua meidänkin porukalta! Tänä vuonna joulukuvien ottaminen jäi vähän viime hetkeen ja nekin otettiin kieli poskella, mutta eroa niihin "suunnitelmallisempiin" kuviin ei kyllä huomaa. Sen lisäksi tällainen rennompi suhtautuminen lemmikkikuvauksiin jättää kaikille paremman mielen, kun mielessä ei olekaan mitään tiettyä asetelmaa, vaan eläimet saavat ihan itse valita tyylinsä.

Meillä se tuppaa tarkoittamaan sitä, että kameraa kohti ei katsota edes vahingossa ja mieluiten pysytään ylipäänsä kaukana kuvasta.

Akua kiinnostaa joulu vasta siinä vaiheessa, kun kinkkukin liittyy mukaan kuvioihin.

Saamme jouluksi jälleen vieraita etelästä, kun emännän sisko saapuu Surku-borzoin kanssa joulun viettoon kotikonnuille. Tällä kertaa Surkulla on tosin mukanaan pieni yllätys, sillä tänä aikana tyttö on saanut pikkuveljen... Veikka ei ole venäjänvinttikoira vaan pienempi vinttari, joten toivottavasti meidän pojat lämpenevät herralle nopeammin kuin Surkulle. Mutta vieraista lisää myöhemmin. Muistakaa herkutella ja levätä!

Vääntöä synkkyydestä ja ruoasta

Viime viikkojen jatkuva synkkyys on vienyt veronsa ja blogikin on ollut vähemmällä huomiolla. Yritin jopa pari päivää sitten etsiä joitain kuvia ja keksiä niiden pohjalta kirjoitettavaa, mutta viime postauksen kuvat Akusta uusi toppapuku päällään ovat viimeisimpiä kuvia kameralla. Ilmeisesti synkkyys on pitänyt huolen myös siitä, ettei kunnon kuviakaan ole jaksanut räpsiä, kun taas kännykkään on jäänyt joitakin (laadultaan arveluttavia) kuvia.

Kun lapsena kinusin vanhemmiltani lupaa omaan koiraan, jouduin kerran todistamaan sitoutumiseni käymällä ulkona kolmesti päivässä, oli sää mikä tahansa. Mukisematta seisoin vesisateessakin pihalla ja haaveilin omasta koirasta. Ikävä kyllä sopimus ei ollut ihan realistinen: ulkona käymisen ohella minun olisi pitänyt uittaa vaatteita kuralätäköissä, pyyhkiä niillä hieman lattiaa ja ehkä jopa huonekaluja ja varsinkin kuravaatteiden hieman kuivuttua ravistella niistä hiekkaa ympäri asuntoa ja kulkea imuri kädessä aamusta iltaan.

Uskomatonta, miten paljon hiekkaa jopa kaksi karvatonta koiraa voi kantaa sisälle. Puhumattakaan siitä, että pukuja joutuu pesemään lähes jatkuvasti.

Akun Hurtan fleecepuku on kestänyt kovalla käytöllä liki seitsemän vuotta, kun taas Rokin halvempi versio kesti ehkä seitsemän kuukautta, joista puolet se oli kesän takia kaapissa. Fleecetarra irtosi ensin hieman puvusta, kunnes se aamulenkin aikana alkoi purkautua kunnolla ja ehdin jo luulla, että koko vaate putoaa koiran päältä. Onneksi ehdimme kotiin ennen kuin niin kävi - ja onneksi perheeseen kuuluu käsityötaitoisia ihmisiä, emäntä kun ei ole sellaista taitoa ikinä pahemmin hallinnut.

Tilasin myös Rokille samanlaisen puvun, jota Aku esittelee edellisessä postauksessa. Rokin puku vain on kokoa pienempi, sininen ja etuosasta pojalle liian ahdas. Se ei pysty liikkumaan puku päällään kunnolla, mutta onneksi joululomalla sekin toivottavasti saadaan korjattua käyttökuntoon. Eipä näillä säillä ole edes ollut käyttöä toppapuvulle, sillä lämpötila on käynyt pakkasen puolella pari kertaa ja vielä niilläkin asteilla tarkenee fleecepuvuilla.

Rokkihan kärsi hiivasta korvissa ja kuonossa kesällä, ja eläinlääkäri epäili yhdeksi syyksi ruokamerkin vaihtamista. Eläinlääkärin suostumuksella halusin kuitenkin vielä kokeilla Purenaturalia, sillä se oli maistunut Rokillekin hyvin eikä takeita sen sopimattomuudesta ollut. Pari kuukautta pojat ehtivät herkutella sillä, ennen kuin Rokin toinen korva alkoi taas punoittaa ja kutista, joten ruokamerkin vaihdosta tuli jälleen oleellista.

Nyt kokeillaan sitten Orijenin sopivuutta. Ainakin alku näyttää lupaavalta sen suhteen, että ruoka maistuu. Toivottavasti Rokin kutina hillittää ja tästä saataisiin meille pysyvämpi ruokamerkki. Akulla ei ole ollut ongelmia minkään ruoan kanssa, vaan sille on tuntunut sopivan jokainen kokeilemamme merkki. Nappuloiden ohella pojat edelleen saavat silloin tällöin myös raakaa lihaa ja toisinaan kotiruokaa. Itseasiassa Orijenin ruokasäkin hinnalla sai myös Mushin ruokaa kylkiäisiksi.

Pikkuhiljaa olisi tosiaan kiva saada kunnolla lunta eikä katsella kerta toisensa perään, miten vesisade sulattaa pari päivää maassa olleen lumen jälleen... :)