Perjantai-illan piristys: Viksuin koira!

Tai tuskin perjantai-ilta tarvitsee erityistä piristystä, mutta tässä on silti pieni kuvapläjäys meidän perheen älyköstä.

"Siis... en kässää. Ekkönää nakkaakaan sitä lelua? Eikö tää leikki toimi nii?"

"Miksei se lennä jo..."

Vaikka joistain näistä kuvista (ja niistä lukemattomista muista...) voikin aistia pienen kiinanharjakoiran pään olevan tyhjää täynnä, ei totuus kuitenkaan aivan niin karu ole. Rokin maineen säilymiseksi täytyy myöntää, että on se välillä oikeasti ihan viksukin, mutta kärsivällisyys ei ole huippuluokkaa. Otimme muutaman kerran kontaktiharjoituksia ja melko nopeasti Rokki ymmärsi, että katseesta saa herkun, vaikka välillä koettelikin ohjaajan hermoja. Ilmeisesti ei emäntäkään ole sieltä kärsivällisimmästä päästä.

Tai viksuimmasta. Kuvien laatu olisi paljon parempi, jos takana olevan ikkunan verhot olisi suljettu kokonaan eikä vain osittain, jolloin valkoinen koira on välillä pelkkä epämääräinen, valkoinen kasa. Sellainen koira millainen omistaja... :D

En silti koskaan kyllästy tuohon "en kässää mitä nyt tapahtuu" -ilmeeseen. Ihana haihattelija!

"Ei mun koiria tartte pelätä."

Entä jos mun koiria tarttee?

Turhaannuin jälleen lenkillä, kun ohittamamme taluttaja päästi koiransa fleksillä niin lähelle meitä, että Rokki säikähdyksissään ärähti. Tämä siitä huolimatta, että yritin ohittaa toiselta puolen tietä niin, että koirat olivat nurmikon puolella ja takanani ohituksen aikana. Vieras taluttaja luonnollisesti nykäisi oman koiransa tuohtuneena takaisin lähelleen, kun me emme halunneetkaan leikkiä, vaan aloimme isotella.

Rokki ei ole ilkeä koira. Se ei ole aggressiivinen tai vihainen, vaan se on halittava ja paijattava sylivauva, joka pusuttelee ja touhuaa iloisesti tuttujen kanssa. Mutta se pelkää vieraita koiria ja ihmisiä.

Aku ei ole ikinä ollut erityisen sosiaalinen koira, vaikka on sekin pienestä asti viihtynyt joidenkin koirien ja ihmisten seurassa. Tärkeiden ihmisten - kuten minun, isäni tai isännän - kanssa sekin on hellyydenkipeä ja hassu pöljäilijä, mutta Aku on paljon tarkempi siitä, kenen kanssa se hassuttelee. Rokille kelpaa oikeastaan kuka tahansa, kunhan alkukankeudesta päästään yli, ja minua harmittaakin sen nykyinen käytös. Pentuna Rokki oli todellinen Rokkari ja Rokkikukko, tykkäsi olla tapahtumien keskipisteenä ja pusutteli kaikkien kasvot, vaikka vieras ei olisi sitä halunnutkaan.

Pentuaikana kesken lenkin meidät kuitenkin yllätti lapsilta karannut nuori labradorinnoutaja, joka juoksi tohinoissaan päälle ja läiski poikia yrittäen saada ne leikkimään. Tilannehan oli äkkiä täysi kaaos, sillä pojat yrittivät kauhuissaan karkuun juoksemalla minua ympäri, labbis pinkoi perässä ja minä yritin saada remmien sekamelskasta jotain tolkkua niin, että saisin labbiksen napattua kiinni ja tilanteen rauhoitettua. En uskaltanut päästää omien koirien remmeistä irti autotien lähellä, vaikka sillä tavalla olisin ehkä saanut tilanteen helpommin selvitettyä. Tämä välikohtaus jätti Rokkiin melkoiset traumat, sillä aina siitä eteenpäin se aloitti jo kaukaa kovan kiljumisen, jos näki vilauksenkaan tuosta koirasta tai edes niistä lapsista, vaikka heillä ei olisi ollut koiraa mukanakaan. Lapset ilmeisesti täysin häijyyttään pahensivat tilannetta meluamalla takaisin ja touhu rauhoittui vasta kun muutimme uusiin maisemiin.

Aluksi Rokki käyttäytyi uudessa ympäristössä hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi tulla lisää epämiellyttäviä kokemuksia vieraista koirista, kun lenkillä tai koirapuistossa joku tuli vauhdilla liian lähelle tai naapurin koira säikäytti ilmestymällä yhtäkkiä nurkan takaa. Kyseessä oli sellaisia pieniä asioita, jotka eivät Akua häirinneet enää tilanteen jälkeen, mutta herkempi Rokki alkoi reagoida negatiivisesti kaikkiin vieraisiin. Nykyisessäkin asunnossa hissi on tuonut mukanaan omat haasteet, sillä pari kertaa hissin ovien avauduttua takana onkin seissyt vieras koira ja Rokki hyppää taas ylikierroksille. Viime aikoina myös Aku on liittynyt kaveriksi puhisemaan vieraille koirille, eikä tätä tilannetta auta lainkaan se, että esimerkiksi onnistuneesti alkanut ohitus keskeytyy, kun toinen taluttaja päästääkin koiransa meidän luo lupaa kysymättä.

En epäile, etteikö näistä muista koirista löytyisi todella ystävällisiä yksilöitä, mutta se ei meidän tilannetta auta. Todennäköisesti säikähdys on jo tapahtunut ja Rokki käy ylikierroksilla, jolloin vieraan koiran lähestyminen vain pahentaa tilannetta. Aikuisiällä se on tutustunut esimerkiksi Sodankylän reissulla kahteen isompaan koiraan, mikä alkukankeuden jälkeen alkoi sujua. Ylimpiä ystäviä niistä ei ehtinyt tulla, mutta Rokki pystyi rauhouttumaan ja rentoutumaan vieraiden koirien seurassa, mikä on aina harppaus eteenpäin. Loikka taaksepäin taas otetaan joka kerta, kun vieras koira päästetään lenkillä lähellä tai hissin edessä makaakin koira, jota omistaja ei yritäkään saada pois edestä, vaan joudun kahden hermostuneen koiran kanssa selviytymään tilanteesta ohi.

Totta kai tämä vaikuttaa arkeemme jonkin verran, mutta pääasiassa päivämme kuluvat rauhallisesti ja ilman välikohtauksia. Pystymme matkustamaan julkisilla myös silloin, kun siellä on muita eläimiä, voimme käydä torilla kesäpäivänä ja vierailemme uusissa paikoissa. Yleensä myös ohitukset sujuvat hyvin, kunhan tuoreessa muistissa ei ole stressaavaa tilannetta ja ohitustilanne pysyy rauhallisena. Lenkkeilemme erilaisissa maastoissa ja maisemissa, ohitamme ja meidät ohittaa monenlaisia kulkijoita, käymme koirapuistoissa (joskin niin, ettei siellä ole samaan aikaan vieraita koiria) ja tutustumme uusiin ihmisiin ja eläimiin. Toisinaan ikävät välikohtaukset silti vaikeuttavat arkea joko hetkellisesti tai yleensä niin, että muutama seuraava kerta sujuu taas jännittyneenä ja hermostuneena.

Ja kun nyt päästiin avautumisen makuun niin haluaisin muistuttaa lasten vanhempia opettamaan jälkikasvulle, miten vieraiden koirien kanssa käyttäydytään. Minäkin olen juossut polvenkorkuisena puistoissa ja kaupungilla koiranulkoiluttajien luo, mutta minulle taottiin hyvin selvästi päähän, että koiraan ei kosketa ennen kuin siihen saadaan lupa ja tilanteessa ollaan rauhallisia. Olen tavannut poikien kanssa hyvin monta rauhallista ja kohteliasta lasta, jotka ovat tulleet kysymään lupaa koirien silittämiseen ja luvan saatuaan kyykistyneet rapsuttelemaan koiria. Nykyään en ainakaan saman tien anna lupaa, mutta välillä olen jäänyt juttelemaan lasten kanssa koirista ylipäänsä, jolloin tilanne on rauhoittunut ja pojat tekevät aloitteen haistelemalla vierasta. Tällöin lapsi tietenkin saa silittää koiria, mutta koko ajan mennään niiden ehdoilla. Ikävä kyllä olen kohdannut myös niitä lapsia, jotka huutaen juoksevat kohti ja haluavat kovakouraisesti taputella koiria ilman, että mukana oleva aikuinen puuttuu asiaan mitenkään. Taas pakitamme Rokin kanssa, ja seuraavalla kerralla se väistelee kauhuissaan lapsia räkyttäen, vaikka kyseessä olisikin rauhallisempi tilanne. Se, että naapurin tai perhetutun koira on hirveän kiva ja lapsirakas, ei tarkoita että kaikki koirat olisivat sellaisia. Pidän lapsista enkä halua olla edesauttamassa kenenkään lapsen alkavaa koirapelkoa vain siksi, että oma pelästynyt koirani säikäyttää haukullaan pienen lapsen.

Toivon, että ihmiset näkisivät tilanteita muidenkin näkökulmasta. Jos me yritämme ohittaa välimatkan päästä ja kontaktia luomatta, me ihan oikeasti haluamme vain ohittaa, emmekä kaipaa vieraita koiria haistelemaan lahkeita. Vaikka talutankin kahta pientä "lelukoiraa", eivät ne kuitenkaan automaattisesti tule toimeen kovaäänisten ja arvaamattomien lasten kanssa, vaan ne tarvitsevat totuttelua ja rauhallista tilannetta. Rauhallisen alun saatuaan ne kyllä kasvavat rakastamaan lapsia, aivan kuten kahta veljentytärtäni.

Ihan vain rehellisiä arkikuulumisia

Vailla lomakuvia tuntureista tai muiden karvaisista kavereista. Syksykin on jo nurkan takana - onneksi! Vaikka meillä nautitaan aikalailla kaikista vuodenajoista yhtä lailla, niin tämän kesän hellejakson jälkeen syksy on ollut aikaisempia vuosia paljon tervetulleempi. Muut perheenjäsenet eivät nostaneet helteistä niin kovaa äläkkää kuin Milla ja minä, sillä muut sopeutuivat tilanteeseen paljon paremmin ja jopa nauttivat lämmöstä ja auringosta mahdollisuuksien mukaan.

Milla makasi sen ainoan tuuletusikkunan edessä, josta vuorollaan tuli viileämpää ilmaa, ja minä makasin sen huoneen lattialla pöytätuuletin vieressä. Meitä kahta ei todellakaan ole tehty yli kolmenkympin helteitä varten, jolloin keskipäivän auringossa kylpevä asunto on parhaimmillaan kuumempi kuin ulkoilma siitäkin huolimatta, että verhoja pidettiin kiinni ja tuuletettiin vain silloin, kun ulkona oli viileämpää. Asunto tuntui saunalta; sillä erolla, että saunasta pääsee halutessaan jäähylle.

Hetkeen ei siis ole löytynyt energiaa ja voimia päivitellä blogia tai tehdä oikeastaan mitään muutakaan tärkeää, mitä olisi pitänyt olla tekemässä. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat matot, jotka ehtivät olla varastossa useamman kuukauden odottamassa pesua ennen kuin lopulta kesän lopulla saimme varattua pyykkituvan ja nyt on matot pitkän tauon jälkeen lattialla. Ehkä noin pitkää taukoa ei voi kuitenkaan laittaa pelkästään lamauttavien helteiden piikkiin, mutta ainakin vähän... :D

Tänä aikana Misukin täytti kolme vuotta, mitä lahopäät omistajat eivät juhlistaneet mitenkään. Rokillakin on pian samanlainen merkkipäivä edessä, mutta sekin taitaa olla samanlainen päivä muiden joukossa - sillä erolla, että ruokakupista löytynee jotain herkkua kaikille. Olemme myös löytäneet Misun kanssa jälleen sen hetken aikaa kadoksissa olleen yhteyden, sillä ennen ja jälkeen muuton Misu pysytteli tavallista enemmän omissa oloissaan eikä kaivannut läheisyyttä ja hellyyttä samoin kuin Milla. Onhan niillä selkeä ero luonteissakin tämän suhteen, sillä Milla nyt sattuu olemaan sosiaalisempi ja yksinolon lisäksi arvostaa sylipaikkaakin silloin tällöin. Nykyään Misukin taas juttelee enemmän, kiehnää jaloissa ja tulee hetkeksi syliin, vaikka viihtyy edelleen yksinkin suurimman osan ajasta. Hauska huomata taas kissojen ja koirien ero: kissojen kiintymys on vaikeampaa ansaita ja pitää yllä. Ellei kyseessä ole Millan kaltainen karvinen, jonka rakkautta hoidetaan sipsillä ja muilla herkuilla.

Aikaisemmin mainittu hiiva Rokilla saatiin taltutettua kahdessa viikossa lääkäristä saadulla lääkkeellä eikä äkäisempiä lääkkeitä siis tarvittu lainkaan. Purenaturalia ei ole vielä toistaiseksi laitettu kuppiin uudestaan, vaan pojat ovat syöneet hyvin sekaisin Carnilovea ja erilaisia raakoja lihoja. Mustin ja Mirrin kaupasta olemme käyneet täyttämässä pakkasta aina välillä, sillä sieltä löytyvät lihapalat ovat helpompi vaihtoehto kuin aikaisemmin Kennelrehun 500 gramman pakkaukset, joita käytimme. Lihakuutioita on paljon helpompi napata oikea määrä pakkasesta sulamaan kun on raa'an ruoan aika, kun taas nuo isommat pakkaukset tuntuivat olevan välillä liian isoja kahdelle pienelle koiralle. Ruoka on siis pysynyt melko samanlaisena jo pidemmän aikaa, mutta siitä huolimatta pojat joutuivat muutaman päivän rasvauskuurille puvut päällä, sillä kumpikin nuoli mahansa punaiseksi ja ihon miltei rikki. En oikein ymmärrä syytä tähän, sillä noiden muutaman päivän jälkeen mahat saatiin taas normaalin näköiseksi, puvut jätettiin pois eikä ongelmaa ole enää ollut. Ruoka on pysynyt koko ajan samana emmekä tänä aikana reissanneet tai meillä ei käynyt vieraita. Mikä ikinä syy yhtäkkiseen päähänpistoon "itsensä pesemisestä" olikaan, niin se on nyt onneksi rauhoittunut. Kumpikin kyllä jatkaa sitä välillä jonkin verran, mutta väitän sen johtuvan pentuna opitusta tavasta enemmän kuin allergioista tai muusta vastaavasta. Kummankin pojan ihoa on punaisena näytetty eläinlääkärille ja vastaus on ollut sama: pesua, rasvaa ja vaate päälle, jotta eivät saa nuoltua ihoa rikki. Aikamoista sirkusta välillä.

Ei siis kannata ottaa karvatonta koiraa helpon turkinhoidon vuoksi, sillä sen tilalla tuleekin rasvaisen tai kuivan ihon hoito! Poikien rasvapuvut (jotka ovat siis vauvojen pukuja) aiheuttavat myös huvitusta, olivat ne sitten päällä tai hakusessa. Akulle on vaikea löytää käytettyjä pukuja kirpputoreilta, sillä koko menee niin isoksi, että kuulemma yleensä sitä kokoluokkaa olevat vaatteet kuluvat vauvan liikkuessa ja ne heitetään kirpputorin sijaan roskakoriin reikäisenä (pieni kulumahan ei meitä haittaisi - vink vink, jos jollain on noin koon 86 pukuja ylimääräisenä! ;)) ja Rokki on niin kirppu, että sille on muuten vain vaikea löytää sopivaa pukua. Kuvissa näkyvää on tuunailtu hyvin huonoilla käsityötaidoilla leikkaamalla lahkeet lyhyemmiksi ja napsauttamalla outo kiinnityssysteemi selän päälle pitämään puku tiukkana. Siitä huolimatta se välillä kävelee kaula-aukosta ulos nappiakaan avaamatta.

Kissojen oma huone

Lapsena haaveilin aina "eläinten huoneesta", joka olisi sisustettu eläinten ehdoilla ja jossa ne saisivat viettää aikaa. Siellä olisi petejä, piilopaikkoja, kiipeilytelineitä ja kaikkea muuta erikoista tekemistä, joka pitäisi vuorollaan kissat, koirat ja muut lemmikit tyytyväisenä.

Loppukesän aikana olen huomannut, että sellainen on alkanut muodostua parvekkeellemme. Meille on kehittynyt tyttöjen kanssa jo aamuinen rutiini: Milla sinnikkäästi herättää epätoivoisesti peiton alle piiloutuvan emännän, minkä jälkeen minun on pakko nousta ruokkimaan kissat. Tytöt syövät ensin mahat täyteen, minkä jälkeen jompikumpi tai kumpikin kipittää perässäni parvekkeen ovelle, kun olen avaamassa säleverhoja. Vaativien katseiden ja maukumisen kohteena ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin avata parvekkeen ovi raolleen, että kissat pääsevät omille paikoilleen aamupalan jälkeisille torkuille.

Parvekkeen "sisustus" on muuttunut kesän aikana jonkin verran. Keväällä laitetut laudat on kerätty pois, sillä toisin kuin aikaisemman kodin lasittomalla parvekkeella, tuohon kissoilla on pitkälti rajoittamaton pääsy ja lattiat sekä nurkat ovat sen näköiset. Parin kuukauden aikana kerääntyneet kissankarvakasat kirvoittivat melkoisia ärräpäitä ja tarkoituksena onkin lautojen sijaan hankkia lattialle jonkinlainen matto, sillä paljaaltaan lattia on usein liian kylmä ilman kenkiä. Pienempi häkki vietiin varastoon pölyttymästä, mutta torkkupaikkoja löytyy edelleen: suuremman häkin sisältä ja päältä, parvekkeen pöydän alle asetellusta pehmoisesta alustasta (joka oli kovempaa huutoa helteillä kuin nyt viileinä päivinä), parvekkeelle kannetun kirjahyllyn alaosasta (istuintyynyt ovat päässeet karvaiseen käyttöön...), huterasta tuolista ja rämästä kiipeilypuusta, jonka tilalle ei ole toistaiseksi löytynyt ehjää, mutta edullista korvaajaa. Vaihtoehtoja siis riittää!

Pahimpien kesähelteiden aikaan parvekkeen ovea ei voinut pitää auki kuin aikaisin aamulla ja illalla/yöllä, sillä keskipäivän aurinko teki parvekkeesta hyvin nopeasti saunan. Misua asia häiritsi erityisen paljon, mutta Milla hakeutui mieluusti hieman viileimpiin paikkoihin nukkumaan. Nyt syksyn tullessa ovea taas ei voi pitää auki kuin päivisin, sillä ilma on kylmennyt huomattavasti. Vielä ehtii hetken nauttia omista torkkupaikoista, ennen kuin ovi pysyy aika tiukasti kiinni kevääseen saakka.

Mökkiviikonloppu melkein kotipihalla

Kävimme jälleen Nallikarin mökkialueella viettämässä viikonlopun koirien kanssa, kuten noin vuosi aikaisemminkin. Tällä kertaa reissulta ei jäänyt lainkaan niin paljon kuvia muistoksi, sillä viikonlopun sää oli melko arvaamaton ja sade tuntui vaanivan jatkuvasti selän takana. Lauantai-iltana alkoikin sitten sataa kunnolla niin, että sadetta kesti aamuun asti ja mökkimme edusta muistutti enemmän suota kuin nurmikkoa. Pysyttelimme siis kiltisti sisällä eikä se näyttänyt häiritsevän poikia lainkaan, vaan aikaisempien seikkailujen takia uni maistui erityisen hyvin.

Koko reissua emme kuitenkaan istuneet tuvan pöydän ääressä, vaan kävimme jälleen kiertelemässä niin leirintäalueella kuin myös Nallikarin alueella muutenkin, ja nautimme lämpimästä säästä mökin terassilla. Koirapuistosta löytyi edelleen ne suuret kuopat, jotka siellä olivat myös vuosi sitten, ja minigolfin viereisestä jätskikiskasta sai poikienkin mielestä tosi hyvää jäätelöä. Emäntä vain ei taaskaan tajunnut ostaa pojille omia jäätelöitä, vaan niiden täytyi tyytyä kuolaamaan vierestä...

Parin kokemuskerran jälkeen uskaltaa jo sanoa, että kyllähän Nallikarissa yöpyy ihan oululainenkin. Autottomalle pikkuperheelle mökkiviikonloppu edullisessa ja sympaattisessa pikkumökissä passaa oikein mainiosti, vaikka tiedänkin ihmisiä, jotka ovella kääntyisivät ympäri ja ottaisivat suosiolla hieman hienomman majoituspaikan. Ovathan nuo vanhimmat ja edullisimmat mökit oikeasti vanhoja ja parhaat päivät on jo nähty joku aika sitten, mutta meidän porukalle sopivat hyvin! Tuonakin viikonloppuna pyrittiin tekemään kaikkea muuta kuin istumaan mökin seinien sisällä, vaikka se sateen takia olikin hieman pakollista välillä.

Ja käykää ravintolassa Nallikarin rannalla! Tulipa nostalginen fiilis, kun viimeksi emäntä on siellä juossut polvenkorkuisena muiden lasten kanssa.

Isäntää jouduttiin aina odottelemaan... ;)